Tarina numero kahdeksantoista: Nuutin tarina

Nuutti on pienestä saakka rakastanut luontoa ja maata. Ja varsinkin merta. Mitä kovemmin ulkona tuulee, tai rajummin sataa vettä, sitä enemmin Nuutti kurkottelee kasvojaan ylös taivasta kohden, sulkien silmänsä ja hymyillen. ”Tähtisilmä”, on ystäväni Satu sanonut. Ja niin Nuutti onkin.

Etenkin vapaapäivisin Nuutista on mukavaa käydä ulkona kävelyillä, tai retkellä. Metsäretket ovat olleet Nuutin suosikkipuuhaa. Metsä on täynnä erilaisia aistimuksia. Siellä voi olla aivan hiljaista, tai monen pienen, erilaisen äänen sekamelskaa. Yksityiskohtia on tuhansia ja taas tuhansia, mutta montaako niistä osaamme pysähtyä kulkiessamme katsomaan?

Niin. En minäkään. Mutta nyt osaan katsoa jo vähän.

Olen oppinut, että rutiinien säilyttäminen mahdollisimman tuttuina ja samankaltaisina helpottaa arjessamme toimimista. Olen aina ollut sellainen henkilö, joka murehtii asioita (usein tarpeettomasti) jo etukäteen, olivat mahdolliset uhkakuvat sitten tapahtumassa tai eivät.

Pari vuotta sitten, eräänä syksyisenä lauantaina, lähdimme tuttuun tapaan Nuutin kanssa kävelylle. Nuutti ei pitänyt minkäänlaista kiirettä, tyypilliseen tapaansa. Hän pysähtyi ihmettelemään maahan pudonneita suuria keltaisia vaahteran lehtiä, ja nosti käteensä niistä kuihtuneimmatkin. Hän kokeili niiden pintaa hellästi huulillaan, nuuhkaisten samalla lehtien tuoksua. Jonkin ajan kuluttua vastaamme tuli iso yksinäinen koivu. Nuutti käveli koivun juureen ja kiersi hiljalleen puuta ympäri. Hän katsoi kaarnan kuvioita tarkasti, kokeili puuta useasta kohdasta käsillään ja huulillaan, painellen, kuunnellen.

”Nuutti tule jo, meidän pitää mennä!” huusin, ja silloin Nuutti pysähtyi. Nosti kätensä tiukasti vyötärölleen, ja tuijotti minua silmiin pitkään ja terävästi. Nuutin silmät olivat niin vakavat, että tuntui, kuin joku olisi lävistänyt tiensä suoraan sisälleni katsomaan, mitä mielessäni oikein liikkuu. Ja jotenkin, aivan kuin olisin kuullut jotain, mitä kukaan ei silti sanonut. Ymmärtänyt jotain, mikä oli ollut piilossa minulta koko elämäni.

Hetki. Olla rauhassa, tässä ja nyt.

Tuntui, kuin olisin juuri viisastunut Nuutin katseesta enemmän, kuin mistään koskaan. Aivan kuin Nuutti olisi halunnut viestittää minulle, että äiti, sinulla on lupa olla rauhassa ja aina ei tarvitse huolehtia, tai olla kiire.

Huokaisin syvään ja sanoin Nuutille; ”Tiedätkö, sinä olet ihan oikeassa. Ei meillä ole kiire yhtään minnekään. En tiedä, miksi ajattelin niin. On vapaapäivä, ja meillä ei ole kiire.”

Nuutin ilme muuttui, ja hän alkoi nauraa, juosten luokseni ilosta hihkuen. Hän otti minusta ison halausotteen, ihan kuin olisi kietonut minut syliinsä, ja alkoi hymyillen keinuttaa meitä sivulta toiselle. Nuutin keinuttaessa minua pääni taipui niin, että näin yllämme lepattavat suuret tuuheat vaahterat. Niiden keltainen väri täytti koko taivaan.  Siinä se suhisivat ja kimalsivat auringossa suoraan yllämme. Liikutuin kyyneliin. Minkä kauneuden sinä Nuutti näytitkään minulle, kun minä en vielä osannut katsoa.

Oletko muuten koskaan katsonut haapaa? Sitä, minkälainen puu haapa on. Haapa on yksi Nuutin lempipuu. Ollakseni aivan rehellinen, en ennen Nuuttia tiennyt tarkkaan, miltä haapa näyttää. Kerran, kun Nuutti katseli kotona ikkunastaan ulos lähimetsän yli kohoavaa korkeaa puuta, Nuutti sanoi ääneen ”haapa”. Googletin heti, miltä haapa näyttää ja totesin, että Nuutti oli aivan oikeassa. Ikkunasta erottuva korkea puu oli todella haapa.

Tuntui hassulta, että Nuutti osasi kahdeksanvuotiaana nimetä niin tavallisen, muista erottumattoman puun. Vaikka nyt tiedän, että haapa ei ole ollenkaan tavallinen. Tapahtuneen jälkeen, huomasin ulkoillessamme, että Nuutti pysähtyi kovin usein juuri haapapuun juureen. Nuutti saattoi seurata puun lehtien liikkeitä pitkään ja kuunnella, minkälainen suhina liikkuvista lehdistä lähti. Tänään haapa on yksi kauneimmista puista, mitä tiedän. Haapapuu näyttää samaan aikaan auringossa kimmeltävältä veden pinnalta, musiikilta ja elävältä ihmeelliseltä olennolta kaiken muun keskellä.

Kiireettömyydessä mahdollisuuksien määrää moninkertaistuu.

En pidä itseäni mitenkään uskovaisena. Uskon joihinkin asioihin, toisiin en. Artisti Lauri Tähkä sanoi taannoin eräässä televisiohaastattelussa, kun häneltä kysyttiin, uskooko hän Jumalaan, että ”metsä on minun kirkkoni”. Kun katson Nuuttia, näen hänessä jotain samaa kuin tuossa lauseessa. Jotain haltiamaista. Jotain, mikä on sukua keijuille ja menninkäisille. Vähän kuin suomalaisissa tarustoissa puhutaan Metsänvaltiaasta, Tapiosta.

Ala-asteen uskonnon tunneilta mieleeni ovat jostain syystä jääneet lauseet, jotka nousevat ajatuksiini toisinaan. Olikohan tämä jokin ote Raamatusta? Taisi olla. ”Leikkaa puusta pala ja minä olen siellä. Nosta kiveä, ja löydät minut sieltä.”

Tuo virke on jäänyt mieleeni siksi, etten ole koskaan ymmärtänyt sitä. Se on ollut järjetön, kummallinen toteamus. Kunnes sain elämääni Nuutin.

Äiti ja Nuutti 13v, autismi