"Aino, Aino, missä on se Aino? Nyt näkyy silmät ja suu, ei voi olla kukaan muu, siellä siellä se Aino on!"
Lauloimme hartaina Pikku-Miinojen uintiryhmässä yhdessä muiden perheiden kanssa, jokaiselle ryhmän lapselle monen vuoden ajan. Hetkessä oli taikaa. Lapset mielissään huomiosta, me kaikki nauttien ihanasta hetkestä.
Laulaminen ja loruttaminen oli hiipinyt muuhunkin elämäämme, kuin varkain. Aamu alkoi aamulaululla, herätys loruilla. Pitki päivää laulua ja tanssia, loruja moneen tilanteeseen.
Musisoimisemme sai uusia ulottuvuuksia "Kehrälintu, Silkiisippi"-kirjan myötä. Kehrälintu maalasi musiikin väreiksi, mikä avasi musiikin maailman aivan uudella, elämyksellisellä tasolla.
Meistä oli tullut laulava ja musisoiva Trappin perhe. Ainon isä hommasi kitaran. Aino ja minä istuimme usein pianon, tai syntikan ääreen. Aino sylissäni, oikea käteni vapaana soittamaan. Kaapit täyttyivät eriliasista rummuista ja muista soittimista. Musiikista oli tullut jotain, joka kulki sujuvasti mukana arjessa. Musiikki ei ollut enää ainoastaan arjen ilo. Vaan hankalina aikoina, ja epätoivon hetkinä, myös lohdun tuoja.
Oikeastaan tilanne oli aika kummallinen, kun molemmat meistä vanhemmista oli kouluaikoina leimattu täysin lahjattomiksi musiikinalalla. Vaikka vasen käteni (jolla Aino pysyi sylissä) lakkasi toimimasta koskettimilla, laulamisessa ja nuotissa pysyminen kehittyi. Tästä voi päätellä, että harjoittelminen kannattaa, vaikka lähtötaso olisikin kurja.
Myös Aino oppi. Vaikeasti puhe-, liikunta- ja kehitysvammainen tyttäremme oppi erehtymättä valitsemaan oikean ja vasemman välissä. Missä hän oli oppinut? Väittäisin, että laulaessa HuugiGuugia ja HonkyTonkya. Ei kai voi olla oppimatta, kun niitä laulaa ja leikkii monta kertaa viikossa, vuosien ajan. - Ovat muuten Fröbelin palikat nimensä veroisia.
Trappin perheemme ei ollut yksin musisointiensa kanssa. Yhdessä Ainon ystävien perheiden kanssa kehittelimme "HuugiGuugi"-nimen saaneen musiikkihetken rungon. Valitsemalla "tietyn väristä" musiikkia ja lauluja tietyllä tavalla, voi kuka tahansa helposti tehdä ohjelman musiikkihetkeen, jonka tarina ja kaari tempaa mukaansa. Tätä testasimme perheiden kesken ja hauskaksi havaitsimme!
Iltapesulla, kylppärissä sylikkäin istuen oli yksin päivän ihanimmista lauluhtekistä. Jostain syystä lauluksi oli valikoitunut "Kopsis, kapsis, kopsis, kapsis ratsastaa, intiaani ratsullansa vuorten taa..." Kylppärin peilistä seurasin Ainon iloista ilmettä ja laulun mukana elämistä.
Kunnes eräänä kauniina iltana Aino ei innostunut lauluhetkestä. "Onko laulu sinusta liian lapsellinen", kysyin. "Kyllä", vastasi Aino (kääntämällä päätä oikealle). "Etkö enää halua laulaa tätä laulua iltaisin?", jatkoin. "En", vastasi Aino (kääntämällä päätä vasemmalle). Haikeana jouduimme havaitsemaan, että lastenlaulujen aika alkoi olla ohi.
Ei se haittaa. Lapsuusaika on ohi, mutta musisointi jatkuu. Uusilla tavoilla. Itsenäisemmin. Ei lainkaan aina sellaisella musiikilla, jota koko perhe haluaa yhdessä kuunnella. Mutta joskus, erityisesti kesälomalla, vaikka laiturilla, tai soutuveneessä, saatamme innostua laulamaan jonkun vanhoista suosikeistamme.
"Kanootin kapean, vesille työnsin...". Vaikka Sielun veljien tyylillä.
P.S. Jos kiinnostuit laulamisesta värillisellä musiikilla, olethan yhteydessä! Minä ja Aino kertoisimme enemmän kuin mielellämme siitä lisää. Ehkä voisimme järjestää värillisen HuugiGuugi-lauluhetken yhdessä? Vain mielikuvitus on rajana, jokainen voi sitten kehitellä omia versioitaan :-)
Terveisin Miina W miina.weckroth(at)jaatinen.info
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti