tiistai 24. huhtikuuta 2018

Tarina numero seitsemän: Vertin tarina




"Millon mennään lintsille" kysyt pukiessasi toppatakkia. "Ei nyt ihan vielä, ulkona on pakkasta eikä joulupukkikaan ole vielä käynyt". Harmistuneena vedät pipon päähän, ei kai auta kuin mennä pulkkamäkeen ja kuvitella se vuoristoradaksi...

Reilu viisitoista vuotta sitten sain sinut toiseksi pikkuveljeksi. Olin itse 12-vuotias futaaja ja ajattelin vain, että selvä, tuollainen pallero.

Aika pian selvisi, että kaikki ei ole ihan ok. Kun äiti kertoi ensin, että sinulla on epilepsia ja vähän myöhemmin, että saat myös kehitysvammadiagnoosin, en oikein ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Mitä muuta, kuin että että äiti oli koko ajan kanssasi sairaalassa eikä ehtinyt katsomaan pelejä.

"Kauanko vielä ennenkuin lintsi aukee?" kysyt minulta vaihtaessasi uimahousuja pukuhuoneessa. "No nyt on helmikuu, joten kolme kuukautta" vastaan sinulle.
"No hyvä juttu" sanot, ja marssit uima-altaalle.
"Tätä serenaranneketta mä pidän siihen asti!". Kävelen perässäsi ja hymyilyttää; sinä ja sun rannekkeet. Aina on joku kotkotus päällä.

Kasvamme kumpikin. Omat menoni lisääntyvät, tulee tyttöystäviä ja myöhäisiä iltoja kavereiden kanssa. Sinun vaikeutesi tulevat yhä enemmän esiin ja ero ikätovereihin kasvaa. Olet välillä tosi rasittava: Vertti sitä ja Vertti tätä. Tiedän kyllä, että et ole tahallasi sitä mitä olet, mutta turhauttaa kuunnella sitä jatkuvaa yhden asian hokemista. Onneksi on kaverit ja aika monta ihanaa tyttöä kiikarissa...

"Ihan ku vekkulassa" naurat ja jatkat kiipeilyä Hoplopissa.
"Miten kauan vielä, ennen kuin päästään lintsille?", kyselet samalla kun konttailet putkea pitkin esteitä väistellen.
"Alle pari kuukautta. Ei enää kauan",vastaan ja tyytyväisenä hihkaiset
"Jee!" samalla kun häviät liukumäen uumeniin.

Vuodet kuluvat. Minä aikuistun. Sinun haasteesi kasvavat. Äidin pyynnöstä ryhdyn sinulle tukihenkilöksi. Miehinen seura on sinulle tärkeää ja mieheksi kasvamiseen tarvitset kaiken tuen, mitä on saatavilla. Isoveljenä olen näköjään rajattoman ihailun ja arvostuksen kohde. Yritän täyttää minua kohtaan asettamasi odotukset, tähän mennessä se on ollut helppoa. Riittää kun saat olla yhdessä tekemässä juttuja, nauramassa, höpisemässä niitä näitä.

"Monelta taksi tulee?"kyselet malttamattomana. Aamulla on leikattu viimevuotinen lintsiranneke kädestä (miten se pysyikin niin kauan ?) ja kohta haetaan uusi ja kiiltävä tilalle. Taksi saapuu ja hyppäät omalle paikallesi etupenkille.
"Linnanmäelle!" ilmoitat kuljettajalle kuuluvalla äänellä. Onnellinen hymy leviää kasvoillesi ja tarttuu minunkin suupieliini.

Ville, Vertin (15 v)  isoveli.

P.S Asiaankuuluvasti veljesten yhteinen suosikkibiisi on "Hey Brother"


torstai 12. huhtikuuta 2018

Tarina numero kuusi: Villen tarina



Vettä on satanut koko aamupäivän, kun ajamme Ruovedeltä Seitsemisen kansallispuistoon vievää tietä parkkipaikalle. 

Sade jatkuu kaatamalla, ja rinkasta on kaivettava sadevaatteet. Sitten lähdetään liikkeelle. Villellä on oma iso sininen rinkkansa, joka painaa aika lailla: mukana on eväiden lisäksi myös laavu ja makuupussit. 

Reitti on aluksi helppokulkuista polkua aarnimetsässä. Parin kilometrin päässä alkaa matka jo painaa. Pitkospuut ovat irrallaan ja sateesta liukkaat. Villen tasapaino on hieman hutera, mutta hankalasta paikasta selvitään kunnialla. Vesisade sen sijaan ei Villeä haittaa ollenkaan. 

Pienempänä Ville ei juurikaan suostunut leikkimään kotona, mutta viihtyi paremmin leikkikentillä ja pyörän peräkärryssä.  Olemme aina olleet hänen kanssaan paljon ulkona, sillä leikkimisen sijaan Ville haluaisi vielä nytkin kotona katsella vain videoita. Vastapainoksi videoille on pitänyt keksiä mielekästä yhteistä tekemistä, ja metsäretket ovat osoittautuneet hyväksi vaihtoehdoksi. 

Olemme Villen kanssa harrastaneet retkeilyä jo monta vuotta. Ensimmäisellä reissulla Ville vaelsi kantorinkassa selässäni Saariselällä. Vuokrasimme kantorikan postitse Malikkeelta.  Siinä vaiheessa Malikkeen ja Jaatisenkin toiminta oli tuttua vain silloisen Jaatispostin kautta. 

Parin tunnin kävelyn jälkeen perustetaan leiri Haukilammelle. Laavu pitää vettä ja tavarat saadaan suojaan. Iltaruoka kokataan nuotiolla vesisateessa, ja kahvikin maistuu hyvältä. 

Yöksi kömmitään lämpimään makuupussiin. Sateen ropistessa uni maistuu.

Aamulla sade on poissa. Samalla kun aamukahvi porisee nuotiolla, kuivatamme sadevaatteita puiden oksilla. Nuotiolle saapuu päiväretkellä oleva lapsiperhe. Villen kanssa pääsee aina tutustumaan uusiin ihmisiin. Nytkin Ville esittelee meidät ja kertoo, että olemme nukkuneet teltassa edellisen yön. Nuotiovierailta Ville tenttaa asuinpaikan, iät ja nimet. Tunnelma on hyvä.

On aika purkaa leiri ja pakata kahvipannu ja makuupussit. Paluumatka sujuu mukavasti komeassa harjumaisemassa. 



Marko ja Ville Lönnqvist 16 v. kehitysvamma