13.12.2016 oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Saimme mieheni kanssa tiedon, että hedelmöityshoidot olivat onnistuneet ja meille oli vihdoinkin, vuosien jälkeen, tulossa vauva. Odotimme sinua.
Muutaman viikon kuluttua tästä oli vuorossa niskapoimu-ultra. Ultrassa näin sinut ensimmäisen kerran: pienen ihmisen alun nukkumassa. Ultraava hoitaja naureskeli, että kaikki vauvat olivat nukkuneet tänään. Kai koska ulkona oli niin kylmä helmikuinen päivä.
Ehdin jo vuodattaa onnen kyyneleitä, kunnes hoitaja kertoi, että hän joutuu kutsumaan lääkärin paikalle, koska ultratessa hän oli huomannut sinun vatsan kohdalla tumman läikän. Paikalle tuli lääkäri, joka ultrasi sinua pitkään. Ultran lopuksi hän ei osannut kertoa mitään muuta, kuin että jää epäselväksi saammeko pitää sinut. Syy tummaan läikkään voidaan selvittää vasta, kun olisit kasvanut hieman suuremmaksi. Tuo päivä oli elämäni surullisin. Sain viestejä perheenjäseniltä, joissa kysyttiin, että miten ultra meni. En jaksanut vastata niihin mitään muuta, kuin että "ei hyvin".
Kun olit hieman kasvanut, tehtiin uusi ultra. Tummentuma oli hävinnyt, mutta lääkäri halusi kuitenkin, että lapsivesinäyte otetaan. Jäin taas jännittämään tuloksia.
Muutamaa päivää myöhemmin sain kuulla, että tulokset ovat hyviä, mitään ei löytynyt ja odotamme sinua, pientä poikaa, saapuvaksi perheeseen elokuun lopulla. Olin niin onnellinen, että vihdoinkin kaikki pelko on takana ja saisin nauttia odotuksesta. Käydä ostamassa ensimmäiset pienen pienet vauvanvaatteet. Lääkäri kuitenkin toivoi, että lisätutkimuksena tehtäisi molekyylikaryotyypitys, joka on vielä tarkempi, kuin kromosomitutkimus. Suostuin tutkimukseen.
Onnenhuuman keskellä sain myöhemmin kuulla, että molekyylikaryotyypityksestä on löytynyt jotakin. Saimme ajan perinnöllisyyslääkärille. Perinnöllisyyslääkärin luona saime nimen löydökselle: kissansilmäoireyhtymä. Perinnöllisyyslääkäri puhui oireyhtymästä, kertoi että sinä voit olla sokea, tai silmä voi puuttua kokonaan. Sinulla voi olla kehitysvamma ja liuta muita ongelmia. Sain printatun tekstin oireyhtymästä, sekä perään lausahduksen "syndroomasta ei tiedetä paljoa". Tuolloin romahdin täysin. Mitä meidän nyt pitäisi tehdä? Millaista elämä olisi sokean lapsen kanssa? Perinnöllisyyslääkäri kertoi, että oireyhtymän perusteella raskaus voitaisiin keskeyttää.
Lääkäreiden mielipiteistä viis veisaamatta päätimme jatkaa odotusta. Etsimme netistä tietoa oireyhtymästä, ja sitä löytyi, laidasta laitaan. Joskin missään ei mainittu, että oireyhtymä voisi aiheuttaa sokeutta. Varasimme ajan yksityisvastaanotolle ultraan, jossa lääkäri tutki sinua pitkään ja hartaasti. Kertoen ultrauksen jälkeen, että kaikki näytti olevan kunnossa. Elimet näyttivät juuri siltä, kuin pitäisikin ja sinä vaikutit voivan hyvin. Kun myöhemmin rakenneultrassa vielä vahvistettiin sama, olin varma, että päätökseni jatkaa raskautta oli oikea. Nämä olivat ne kortit jotka meille oli jaettu. Samalla olin vihainen: miksi minun olisi pitänyt päättää siitä, että saatko sinä syntyä tänne. Saatko sinä elää, vai et.
Loppuraskaudessa sinua ultrattiin säännöllisesti. Sain käynneistä muistoksi kuvia kauniista vauvastani. Vatsa kasvoi ja olin niin onnellinen.
Koitti elokuu ja laskettu aika, mutta odotus jatkui. Vihdoin, syyskuun toisen päivän aamuna pitelin sylissäni maailman kauneinta poikavauvaa, jolla on maailman kauneimmat ja täydellisimmät ruskeat silmät. Korvassasi oli sydämenmuotoinen lerpukka, joka on ominaista oireyhtymälle, joka sinulla on. Synnytyssalissa sain pitää sinua sylissäni tunnin, kunnes hoitaja kertoi, että nyt sinut pestäisi ja sinusta mitattaisi lämpö. Heti kun kätilö otti sinut syliinsä, hän huomasi, että sinulta puuttuu peräaukko. Hän ei saa mitattua lämpöä. Lähdit samantien teho-osastolle.
Seuraavana päivänä sinut leikattiin ja sinulle asennettiin avanne. Ensimmäiset elinpäiväsi jouduit viettämään Lastenklinikan teho-osastolla, josta sinut siirrettiin kirurgiselle osastolle. Ikävöin sinua niin paljon. 14 vuorokauden ikäisenä sinulle tehtiin toinen leikkaus. Avanne poistettiin ja peräsuoli yhdistettiin peräaukkoon. Yllätit kaikki nopealla toipumisellasi ja vielä saman viikon aikana leikkauksesta pääsit vihdoin kotiin.
Vauva-aikasi ensimmäiset viikot menivät kuin sumussa. Kävimme monta kertaa viikossa erilaisissa tutkimuksissa. Tutkittiin sydäntä, silmiä, korvia, suolistoa, munuaisia, otettiin aivosähkökäyrää, tapasit neurologin ja monen muun alan asiantuntijoita. Mutta mitään uutta ei ilmennyt. Vaikka vauva-arjen keskellä tuntui raskaalta päivä toisensa jälkeen suunnittella elämää sairaalakäyntien mukaan, sanoimme isäsi kanssa joka aamu toisillemme: "me olemme plussan puolella, meillä on maailman ihanin ja täydellisin poikavauva".
Nyt olet jo yhdeksän kuukauden ikäinen. Olet kehittynyt hienosti ja hurmannut koko suvun. Pelkkä ajatuskin siitä, että olisin kuunnellut lääkäreiden mielipiteitä ja luopunut sinusta värisyttää koko kehoani. Olen sinusta niin kiitollinen joka päivä. Vaikka säännölliset tutkimukset ovat yhä osa arkeamme, en enää koe niitä taakaksi. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, en voi tietää. Joskus kun teet hassuja, sinulle kuitenkin ominaisia juttujasi, mielessäni välähtää ajatus "onko tämä normaalia"? Tuo tunne ei varmasti ikinä tule poistumaan, mutta koska olet kehittynyt hienosti ja muutenkin osoittanut, että porskutat menemään vahvasti eteenpäin, huomaan että pelko käy harvemmin mielessäni. Eilen juuri vaarisi kehui huumorintajuasi. Kaiken täydellisyyden ja maailman kauneimpien ruskeiden silmien lisäksi olet hassu ja huumorintajuinen kaveri. Se tulee kantamaan sinua pitkälle tässä elämässä.
Eeva ja Lucas 9 kk, Kissansilmäoireyhtymä
